Mitä jos...?

Jaoin juuri mietteitäni uskaltamisesta ja uuden sivun kääntämisestä instagramissa. Ajattelin jatkaa hieman samaisesta aiheesta nyt täällä blogissani.

Viimeisen vuoden olen tuntenut voimakasta halua muuttaa elämääni monella saralla. On jokseenkin tuntunut siltä, että monet tutut rutiinit eivät enää palvele tämän hetkistä minääni. En ole lähtenyt tekemään muutoksia, koska olen halunnut kuunnella rauhassa itseäni ja sitä ääntä, joka kuiskii korvaani tasaisen varmasti. Olen halunnut pohtia myös sitä onko muutoksen haluni osa kolmenkympin kriisiäni vai onko kyse siitä, että on aika kääntää uusi lehti elämässään. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että kyse ei ole ikäkriisistä vaan siitä, että jokin sykli on tullut tiensä päähän ja on aika aloittaa jotain uutta. Ihailen ihmisiä, jotka porskuttavat eteenpäin ilman sen suurempia kriisejä mutta itseni tuntien tasainen ja perinteiset valinnat eivät ole olleet koskaan se mun juttu. Jo hyvin pienenä haaveilin siitä, että kumpa omaisuuteni mahtuisi reppuun jotta voisin aina mennä sinne minne tuuli mua kuljettaa. Eipä ole ihme sekään, että päätin lähteä vanhempieni vastustuksesta huolimatta maailmalle jo 14- vuotiaana. Olin aloittanut baletin 12-vuotiaana innostuttuani siitä luistelun MM-kisoja katsoessani. Siellä kerrottiin, että kaikki maailmanluokan luisteijat ottavat balettitunteja. Päätin, että pitäähän munkin ottaa balettitunteja, vaikka harrastinkin vain muodostelma luistelua. Niinpä soitin sitten 12- vuotiaana Lappeenrannan Tanssiopistoon ja ilmoitin itseni tunneille. Etenin baletissa luokka-asteita hyppien ja seuraavaksi keksin hakea Kuopio Tanssii ja Soi- festivaalille, koska olin lukenut kurssiesitteestä, että sitä kautta voisi hakea Oopperan Balettikoulun järjestämään erikoiskoulutus ryhmään. Niinpä ilmoitin kotona vanhemmilleni, että minä lähden nyt 13- kesäisenä Kuopioon. Osallistuin kesäkurssille ja "sattuman" kautta balettituntia tuli katsomaan silloinen Oopperan Balettikoulun rehtori Mirja-Liisa Herhi, joka oli kuullut, että kaikille avoinna olevilla balettitunneille on tullut ihan lahjakkaan oloisia tyttöjä. En siis ollut kertonut kenellekkään haaveestani pyrkiä erikoiskoulutus ryhmään. Niinpä siinä sitten kävi niin, että tulin valituksi tähän erikoiskoulutusryhmään ja treenasin seuraavan vuoden entistä ahkerammin, koska haaveni oli päästä sisään itse Oopperan Balettikouluun. Seuraavana kesänä sitten kerroin samaiselle Mirja-Liisa Herhille, että haluaisin pyrkiä Oopperaan. Hän lupasin miettiä asiaa ja keskustella vastaavan opettajan kanssa, jonka luokalle voisin hakea. Kuopion erikoiskoulutusleirin loputtua sain myöntävän vastauksen. Olin tullut valituksi Oopperan Balettikouluun. Seuraava etappini oli puhua vanhempani ympäri. Ensiksi tietenkin he sanoivat jyrkästi EI idealleni. He myös luuivat minun jo tyytyneen heidän tahtoonsa mutta päätin pitää "yhtiökokouksen" ja niin siinä kävi, että he päästivät minut toteuttamaan haavettani ja muutin syksyllä Helsinkiin.   Noh itse vuodet Oopperan Balettikoulussa eivät olleet ihan sitä mitä tanssia rakastavana maalaistyttönä olin kuvitellut sen olevan. Tähän kohtaan voin todeta, että joskus unelman toteutumisen tarkoitus on viedä sinua eteenpäin. Matkan varrella haaveet toteutuu mutta silti kaatuilet, kipuilet, sisuunnut ja nouset ylös. Mietit, minkä ihmeen takia kaikki ei mennytkään niin kuin olit kuvitellut mutta vuosien päästä opit näkemään asiat eri valossa ja ymmärrät, että kaikki oli sittenkin sen arvoista.

Kun katselen elämääni nyt takaperoisesti huomaan, että monet polut ovat johtaneet toiseen ja matka on ollut mutkainen ja sekaan on mahtunut niin ala- kuin ylämäkiä mutta kaikki on ollut sen arvoista. Olen myös huomannut, että iän karttuessa minusta on tullut mukavuuden haluinen ja ääni joka korvaani kuiskii taitaakin olla se pikku Kirsi, joka rakstaa seikkailuja. Pikku Kirsi on tullut muistuttamaan minua siitä, että elämän kuuluukin olla seikkailu eikä turvasatama, jossa killua koko elämä ja odottaa, että joku riuhtaisee sinut kohti uusia seikkailuja kun mieli niin tekee.

Tästä yhteen vetona se, että jos haluaa uskoa Vyöhyke terapian Eki- ikäajatteluun jossa ajatellaan, että ihminen elää  elämäänsä aina 18 vuoden sykleissä niin arvatkaapas mitä?

Nyt 31, 5 vuotiaana olen tuon Eki-ikäajattelun perusteella  13,5 vuotias eli ilmankos se pikku-Kirsi huutelee korvaani, että on aika uudelle isolle hypylle elämässä niin kuin vuonna 1999, kun hyppäsin tähän Helsinki- junaan. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mitä seuraavan vuoden sisään tulee tapahtumaan ja mihin suuntaan se lehti lähtee kääntymään.

Näin kirjoitin instagram- tililleni aiemmin tänään.

When you have the cut feeling that you should turn to the right but you instead take the left because you don't have enough courage to go where your heart will go. I have decided to follow my fears and take the right direction in spite of the fear. For e.x. I have had feeling that I should move to another place - I don't know yet where but I trust that I'll figure out where when the time is right. I Also have feelings that I should quit working in some places and give time to other options and possibilities that new dreams will come true. And this conforting your fears happens every time on your Yoga mat when you have urge to go to advanced asanas for e.x. headstand and hand stands but you don't take the final step towards it because you are too afraid. Only you need is will power and attitude "what if I fall"? What if you do not fall or you fall down and then get up and try again. #dontbeafraid #willpower